Muotiblogi

Sinä yönä minua jännitti. En pystynyt nukkumaan ja päivystin Hesarin aamujakelua uutisotsikoihinkin päässeen Espoon maahanmuuttajalähiön kerrostaloasunnon eteisessä. Kuukausiliitteen numeron 09/2007 kannessa oli Sauli Niinistö. Lehdessä oli juttu uudesta tyttöjen harrastuksesta, joka oli nyt rantautunut myös Suomeen.

Olin 16 ja aloittanut vuotta aikaisemmin englanninkielisen muotiblogin ilman omaa tietokonetta ja kameraa. Vuoden 2006 Suomessa ei ollut Spotifyta, Twitteriä, Instagramia, Uberia tai Facebookia ja nykyään taas on ihan normaalia aloittaa somevaikuttajana ilman tietokonetta ja kameraa. Ne löytyvät puhelimesta.

Tämä teksti ei ole läpikatsaus suomalaisten muotiblogien historiaan tai varsinkaan kertomus digitaalisen viestinnän kehityksestä ja tulevaisuudesta. Olen kolmen viime vuoden aikana opiskellut valokuvausta Sveitsissä. Kouluun on lennätetty nykytaiteilijoita ja valokuvaajia eri puolelta Eurooppaa opettamaan 3D-ohjelmia ja valokuvan mahdollisuuksia Oculus Rift-lasien lisätyssä todellisuudessa. Olen päätynyt ottamaan kuvia lähinnä hauskan näköisistä kannoista metsissä ja seurannut, kuinka minua nuoremmat opiskelijat hallitsevat ohjelmistot suvereenisti viikon harjoittelun jälkeen jälkeen ja luovat niiden avulla upeita visuaalisia teoksia ja tarinoita. Keskityn tässä tekstissä siihen, miltä minusta tuntuu, vaikka olen ahdistunut siitä, osaanko ollenkaan kirjoittaa, käytänkö suomen kieltä oikein ja kiinnostaako ketään ja miksi ahdistun siitä että kiinnostaako ketään.

Ihmiset rakastavat vihata muotia. Se ei ole elintoimintoja ylläpitävä perustarve ja siten helppo kuitata pinnallisena hömpötyksenä. Muoti on niin halveksuntaa herättävä sana, että jopa designkouluni opettaja koki tehtäväkseen kertoa, että ihmiset eivät tarvitse muotia vaan vaatteita, joilla on funktio. Hän käytti havainnoivana esimerkkinä tilannetta sotatantereilla. Olimme valtion rahoittamassa designkoulussa, jonka oppilaat istuvat 270 euron Vitran tuoleilla ja kehittelevät uusia tuotteita kirjaimista tulevaisuuden makkaroihin. Viimeksi kun tarkistin, kukaan ei tarvinnut 270 euron Tip Ton -tuolia opiskelusta selviämiseen mutta silti ne ovat hankittuna sitä varten. En tiedä, tekeekö kukaan sotatantereella mitään tuhansilla eri kirjaisintyypeillä.


Teinityttöjen harrastukset ja kiinnostuksen kohteet koetaan tavallisesti irrationaalisena hömpötyksenä, joka ei muuta maailmaa ainakaan parempaan suuntaan. Asenne tuli esille myös tuossa Hesarissa, jonka ilmestymistä syysyönä 2007 kuumeisesti odotin. Jutun otsikko oli Muotitytöt. Se kertoi minusta ja muista bloggaajatytöistä - jotka eivät ”todellakaan tee blogeillaan rahaa, eivätkä heidän kirjoituksensa hetkauta muotimaailmaa pätkääkään”. En kokenut oloani merkityksettömäksi, vaikka miljoona suomalaista avasi tuona aamuna Kuukausiliitteen, ottivat puraisun paahdetusta ruisleivästä, jonka päällä oli margariinia, juustoa ja kurkkua ja joivat aamukahvinsa samalla, kun katsoivat minun ja jutun muiden teinityttöjen kuvia ja lukivat ilmiöstä, jolla ei nyt ollut oikeastaan mitään merkitystä, koska eihän siitä rahaakaan saa, eikä ketään kiinnosta, paitsi tietty blogien tuhansia lukijoita, joita minulla oli jo siinä vaiheessa. Olihan se nyt vähän kiusaava, äitini kommentoi jutun luettuaan. Toimittaja lähetti pahoittelevan sähköpostin. En halunnut esilukea lehteen tullutta juttua, koska olin juuri lopettanut ensimmäisen vuoden lukiossa, enkä ajatellut, että niin varmaan kannattaisi tehdä.

Kaikesta huolimatta minulle ei jäänyt asiasta mitenkään huono fiilis: toimittaja oli ollut mukava ja oli kiva, että iso media oli kiinnostunut siitä mitä tein. Juttu toi lisää lukijoita 16-vuotiaan maahanmuuttajan tekeleille, joiden otsikkoina olivat usein kryptisen pitkät pätkät Nine Inch Nailsin sanoituksia ja kuvituksena asukuvia (minua kuvanneesta kaverista tuli myöhemmin palkittu valokuvaaja), muotikuvia netistä tai taidelukion valokuvauskursseilla tehtyjä omia tuotoksia. Lähdin Hesarin juttuun ja muihinkin sen jälkeen tulleisiin haastatteluihin mukaan mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta.

Vuosia myöhemmin olin uuden tutun kanssa Stokkan lehtiosastolla. Uusi tuttuni vitsaili siitä Hesarissa olleesta tyypistä, joka käytti lähes kaikki rahansa muotilehtiin. Tuttuni ei ymmärtänyt, että kyseessä olin minä. Se ei ollut viimeinen kerta kun jouduin samanlaiseen tilanteeseen. Taisin saada koko blogihistoriani aikana kaksi dissauskommenttia. “Oikeassa elämässä” kohtasin paljon negatiivista suhtautumista. Internetissä minulla oli hauskaa.

Blogi oli oma tila, itse tehty kupla, maailma, jossa saattoi julkaista mitä halusi ja milloin halusi. Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen ei ollut paineita, koska ei ollut vielä olemassa mitään asiaan liittyviä hierarkioita. Ulkomailla kyllä, mutta ulkomaat olivat internetissäkin kaukana. Tämä loi tunteen siitä, että tosiaan voi tehdä mitä tahansa, jos vain tekee sitä, mitä haluaa.

Olin teininä itsevarmempi kuin koskaan sen jälkeen, vaikka en tiennyt mitä olin tekemässä. Se ei haitannut, koska ei kukaan muukaan tiennyt, mikä on homman nimi. Blogini pysyi aina pienenä, enkä tuottanut mitenkään virtaviivaista sisältöä. Suurin meriittini taisi olla se, kun Italian Vogue valitsi minut yhdeksi lempiblogeistaan ja pääsin haastattelemaan edesmennyttä päätoimittaja Franca Sozzania. Rakastin blogitapahtumia. koska niistä sai ilmaista skumppaa, ruokaa ja tavaroita. Kerran sain myös kutsun Missonin näytökseen Milanoon, jossa vierailin Interrail-matkani aikana.

En ajatellut luovani sisältöä, vaan kertovani elämästäni. En koskaan oppinut tuottamaan sisältöä nykyisten blogien tai henkilömedioiden tavoin. Bloggaaminen oli jotenkin häpeällistä. Kerran kaverini kysyi miten sä oikein jaksat olla niin paljon somessa? Tietenkään hän ei käyttänyt sanaa some, mutta internetissä ajan viettäminen koettiin outona ja siellä esillä olo vasta olikin hyvin noloa. Nykyään bloggarit ovat enemmän julkkiksia, yhden hengen mainostoimistoja ja juurikin medioita. Se ei ole outoa, vaan normaalia. Kun seuraan päivittäin Jodelista blogi, vlogi ja instajuoruja, se tuntuu eri maailmalta kuin se maailma, jossa minä painoin julkaise. Olemme kaikki vähän ylikierroksilla ja ihmiset suurin piirtein haluavat mitalin, jos eivät ole puhelimella keskustellessa toisen ihmisen kanssa kasvokkain.

Mitä on normaali elämä? Ehkä kulissin rakentaminen on yksi keino navigoida epävarmassa maailmassa. Sanotaan, että blogi on kuoleva formaatti. Henkilöbrändäykseen on tullut Henry Jenkinsin transmedian perusteet: on yksi henkilötarina ja sen maailma, joka hyppelee formaatista toiseen. Ei ole väliä, onko se blogi, podcast, vlogi tai Instagram, sillä itse tarina ei ole enää alustasta riippuvainen. Vaikka emme olisi itse ”vaikuttajia”, tuotamme sisältöä ilmaiseksi isoille yrityksille. Toiset ovat monta tuntia Jodelissa ja toiset monta tuntia Ebay-kytiksillä. Tästä pois jättäytyminen ja vähentäminen nähdään hyveenä.

Joskus puhuttiin tulevasta nuorisosta, joilla ei ole someprofiileja ja vain perunapuhelimet. Toisin kävi, internet ahdistaa, päädyimme vaan pienempiin piireihin ja suljettuihin profiileihin. Liian pitkä instastoori ahdistaa, pariskunnilla on oma hashtag ja nuorison Instagram on täynnä mitä ennen olisi kutsuttu asukuviksi, eikä kukaan kutsu heitä muotibloggaajiksi. Ihmiset rakentavat identiteettiään edelleen tyylin kautta, kuten ovat tehneet tuhansia vuosia. Tyyli, trendi, muoti, eri sanoja mutta samaahan ne ovat: pintaa. Elämme Virginia Postrelin tutkimassa ”pinnan maailmassa” missä pidämme esteettisyyttä erityisessä arvossa. Ihmiset ovat aina käyttäneet ornamentteja ja niihin liittyviä rituaaleja elämän ilostuttamiseksi. Kukapa ei haluaisi hyvin suunniteltuja tuotteita, jotka vielä näyttävät hyvältä, jos on mahdollisuus valita joko edellä mainitun tai ruman ja huonosti toimivan väliltä. Miksi emme haluaisi katsella kauniita kuvia?

Usein valokuvauksen opiskelussa törmää asenteeseen tämä on kaunis kuva, mutta mitä sitten? Mitä sen takana, alla, on? Tälle kysymykselle on suuri todennäköisyys, varsinkin jos nuori nainen ottaa kuvia kukista tai vedestä tai luonnosta. Vastaus on: koska se kauneus on kaikki. Pinta ja varsinkin tarinat ovat kaikki, mihin voimme tarrautua. Elämme kuvavirrassa, missä mikään ei kovin erikoista. Olemme nähneet kaiken.

Stockmannin lehtiosasto oli minulle nuorena tärkeä paikka. Sen hyllyillä oli mitä erilaisimpia tarinoita. Käytin lapsilisän verran rahaa harrastukseeni eli muotilehtiin ja kirppareilta vaatteiden ostamiseen. Pieni huoneeni oli lattiasta kattoon täynnä vintagevaatteita ja lehtiä. Luulin myös, että olin todella ruma. Siis todella ruma. En sellainen kuin The Hillsin ja The OC:n nätit tytöt. Muotilehtien mallit olivat erilaisia. He saivat olla rumia, tietenkin, jos olivat todella laihoja. Vaikka minulla oli silmälasit ja raudat, oli helpompaa samaistua muotikuvien itä-eurooppalaisiin malleihin joilla oli alienin muotoinen pää kuin aikakauden pissisfarkkutyyliin.

Onneksi myöhemmin tuli boho-trendi ja Olsenin siskokset. Marc Jacobsin näytösten vaatteet näyttivät äitini ja sukulaisteni Neuvostoliiton aikaisilta vaatteilta, jotka he olivat säästäneet. Lisää kukkamekkoja sai Fidasta ja jos niitä käytti cowboybuutsien kanssa, oli periaattessa luonut catwalk-kelpoisen asun.

Seurasin muotinäytöksiä edesmenneestä style.comista, jonka hiljaisella keskustelufoorumilta joku kysyi: missä te oikein puhutte muodista? Vastauksena oli linkki thefashionspot.comiin, muotiaiheiseen keskustelufoorumiin, missä päädyin viettämään aktiivisesti iltoja läpi yläasteen. Pidin siellä esimerkiksi huippumallikisaa, missä mallien eri kuvia käytettiin eri tehtävänantoihin TV-realityn tavoin. Löysin foorumilta myös Central Saint Martinsin, jonne päädyin vuosia myöhemmin opiskelemaan muodin viestintää. Thefashionspot.com oli tärkeä oppimisen ja kommunikoinnin paikka, ja jokaisen postaukseni alla oli linkki myös blogiini.

Nykyisin tiedostan, että omistan kuvaukselliset kasvot. Tiedän, miten onnistua kuvissa: kaulaa venytetään ylöspäin, leuka tuodaan korostetusti eteen ja lasketaan hieman alas tietyssä kulmassa. Onko tämä harhaanjohtamista tai itsekeskeistä? Hilla ja Inari sivusivat aihetta nimikkopodcastissaan. Jodelissa heidän podcastiaan, jossa siis parikymppiset Hilla ja Inari puhuvat omista elämistään, pidettiin itsekeskeisenä. Kasper Strömmanin podcastia pidettin Jodelissa hyvänä. Kukaan ei pilkkaa Strömmanin huumorisisältöä. Samalla ihmiset suurin piirtein raivostuvat siitä, että muotibloggaajan mainostama vedenkeitin on aseteltu sänkyyn kukkien ja kroissanttien ympäröimänä. Mainosala on tehnyt samaa viimeiset sata vuotta ja jotenkin ihmisille tulee silti yllätyksenä, että kauniilla ja usein epärealistisilla kuvilla myydään tuotteita. Ja että sillä tehdään rahaa. Erittäin paljon rahaa.

Muotibloggaaja jää sanana historiaan varmaan yhtenä media-alan halveksutuimmista. Jos se oli ennen noloa, nyt somevaikuttajat tuhoavat sitten maailman. Eivät poliitikkojen päätökset, maailman sata saastuttavinta yritystä, oma päivän kolmas kahvikuppi tai pidennetty viikonloppu vapaavalintaisessa Euroopan kaupungissa.

Suurituloisimmat muotibloggaajana aloittaneet sisällöntuottajat ovat verotietojen mukaan ansainneet lähes kuusinumeroisia vuosituloja. Juuri muotibloggaajina aloittaneet sisällöntuottajat ovat tällä hetkellä suomalaisten podcastien top-listoilla Ylen, BBC:n, Helsingin Sanomien ja muiden isojen medioiden tuottamien podcastien seassa. Onko oikein, että nämä nuoret, useimmiten naiset, ansaitsevat näin paljon markkinoimalla turhia tuotteita ja tuottamalla kuvankäsittelyohjelmilla filtteröityjä kuvia, siis tekemällä samoja asioita kuin sisällöntuottajat punavuorelaisissa mainostoimistoissa?

Teinityttöjen harrastus tai aikuisen ammatti, koko asiaa pidetään turhana nyt ja pidettiin yli kymmenen vuotta sitten. En ole ekspertti, mutta voisin veikata että naisten tekemää sisältöä kulutetaan Suomessa verrattain enemmän kuin ikinä ennen. Podcasteissa käsitellään osittain blogeista tuttuja aiheita: puhutaan omista kokemuksista, politiikasta, juoruista ja muuten vaan ajankohtaisista ilmiöistä.

Jokapäiväisessä elämässä ihmiset vitsailevat, että pitäisi varmaan aloittaa blogi. Minä aloitin, olin PR-toimistossa ja muotilehdessä harjoittelussa, siirryin blogiportaaliin, sain sieltä potkut. Jatkoin kirjoittamista epäsäännöllisen säännöllisesti. Ehkä tänä vuonna alan taas bloggaamaan säännöllisesti. Sillä bloggaaminen on vallan ihanaa. Tai sitten aloitan ajan hengessä podcastin.

Kuka ei haluaisi tulla kuulluksi?


Julkaistu Zeldan numerossa Kulissit, 2019

Using Format